Lukuisten romanssien ja yhden kamalan baari reissun jälkeen päätin avata omat kaappini ja todeta etteihän tästä ole oikeastaan mihinkään. Yksinkertaisesti, musta ei ole homoksi, mutta silti pillukaan ei kiinnosta vittuakaan.
Itsestäni,
Mun pillifarkut ei oo tiukimmat mahdolliset, eikä ne oo kenenkään muotisuunnittelijan tekemät. Mun tukkaa ei oo tuhottu hiusväreillä, eikä musta tule isona parturikampaajaa. Tykkään kulttuurista, mutta yleensä vihaan sitä enemmän kuin pidän.
En myöskään ole raavas mies, joka käy salilla ja nostaa tangon lisäksi myös kolme penkkiä. Ei musta ole kasvattamaan karvoja joka paikkaan, eikä pukeutumaan kumiin tai nahkaan.
Tykkään laittaa mun hiukset hyvin, koska sitä vielä on. Tykkään ostaa vaatteita, jotka sopii mulle. Kotona se olen minä joka siivoaa ja yrittää laittaa ruokaa, koska niissä asioissa oon parempi kuin kanssa eläjät. Silti se ei tee musta femiiniä. Käyn salilla, koska kuntoilu on mulle tärkeetä ja tykkään lenkillä kuunnella strong woman power anthemeita, koska niistä saa kivasti energiaa.
Yritin olla hipsteri, mutta tykkään liikaa mainstreamista. Meinasin ruveta räppäriks, mut sekin oli niin kamalan kuulosta et loppu sekin leikki lyhyeen. Ei. Musta ei tullut puudelia, karhua, perverssiä, tyylitietoista tai jotenkin muuten coolia. Sen sijaan löysin itseni keskeltä identiteettikriisiä. Kenen kaappiin mahtuu oikeasti toinen ihminen?
Tämän blogin tarkoituksena on siis täyden anonymiteetin varjossa kertoa siitä miten ei kuulu minnekkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti