Kello on melkein kuusi aamulla. En ole nukkunut silmänräpäystäkään. Näen ehkä noin kymmenennen auringonnousun tänä kesänä. Huisia - tai sitten ei. On tappavan tylsää ja työvuoroa on jäljellä vielä useampi tunti. Sitten muistin tämän olemassa olon ja päätin lukea, mitä olen ajatellut viimeisen vuoden aikana.
Ei ole paljoa tullut kirjoiteltua. Syy lienee siinä, että kyllästyin murehtimaan elämääni ja sitä miksei siinä tapahtu mitään ja otin härkää sarvista. Tai no, oikeastaan otin poikaa tukasta kiinni ja tuikkasin syvemmälle.
Jos lähdetään miettimään mitä tässä välissä on tapahtunut, siitä kuinka päivitin viimeksi blogia yli puolivuotta sitten, niin olisi mahdollista kertoa lukuisia seikkailuja. Voisin kertoa kaulaani koristavista fritsuista sunnuntai aamuisessa peilissä, tai vaihtoehtoisesti siitä, kuinka liftasin vieraassa kaupungissa aamu viideltä kaverin luokse kännissä seksin jälkeen.
Kyllä, minä irtoseksin suurin vastustaja ja kotona coldplayn tahtiin runkkaava rakkauden nälkäinen hinttari sorruin panemaan kerran. Aika useasti itse asiassa. Irtoseksi kokeiluni alkoi alkuvuodesta, kun baarista pokasin erään pojan ja lähdin sen luokse panemaan. Seksi oli aivan mieletöntä ja kaiholla muistelen vieläkin sitä samaa poikaa. Kuitenkin, niin kuin kaikille narkkareille käy, kerta ei riittänyt. Löysin keinoja saada miehiltä. Ensin kasvoi ikähaarukka ja sitten kasvoi asennot. Jossain vaiheessa olin saanut tarpeekseni ja päätin kokeilla suhdetta.
Suhteilu ei mennyt kauhean hyvin, niin kuin mun kohalla yleensä tuppaa käymään. Ensimmäinen meni vahingossa rikki, kun ei oltu ehkä samalla kypsyys asteella. Tämän jälkeen oon miettinyt velvollisuuttani korjata rikkomani ihminen. No jaa, pettymykset kuuluu elämään. Toinen tuli hulluksi - musta. Tällä kertaa osasin jo varoittaa etukäteen, että oon aika paska tyyppi, mutta pakkien jälkeen ei mennyt kuin viikko niin tajusin ettei kaikille ihmisille voi enää puhua. No, aina ei voi voittaa.
Kolmas kerta ei todellakaan ollut mikään "toden sanoo" -kerta, vaan ensimmäisenä suunnistin seksin jälkeen kirjastoon etsimään "kuinka jätät miehen rikkomatta häntä henkisesti" -opusta. Voin kertoa ettei kyseistä opusta ole olemassa, mutta jos keksin keinon niin kirjoitan siitä varmasti kirjan. Sitten mustakin tulee rikas.
No sitten menin ja ihastuin. Perinteitä kunnioittaen kesähelteillä löysin itselleni vastakohdan, ihmisen jolla oli samoja mielenkiinnon kohteita, mutta luonteeltaan täysin erilainen. Kuulin korvissani kaikki ne perinteiset kliseiset lauseet siitä, kuinka vastakohdat täydentävät toisiaan ja kuinka nyt on hyvä. Tätä vuosisadan rakkaustarinaa on nyt kestänyt kuukauden ja viime aikoina oon vain todennut, että jos jatkaisinkin tätä rietasta sinkkuelämää.
Sinkkuna oleminen on hienoa. Se on parasta mitä tiedän, koska seurustelu on mulle täysin tuntematonta. Voi mennä ja tulla miten haluaa, eikä tarvitse olla mitenkään tilivelvollinen ketään toista kohtaan. Ei tarvitse ajatella yhteisiä aikatauluja tai miettiä kalenteriaan siten, että siihen voisi joku muukin ihminen vaikuttaa. Rakastan baareissa ravaamista, vaikka se onkin hieman kallista. Rakastan katseiden vaihtoa ja niitä hetkiä, kun punkkupullon jälkeen löytää itsensä nuolemasta jonkun täysin tuntemattoman pojan kanssa keskeltä tanssilattiaa. Ei siinä välttämättä mitään nimiä/puhelinnumeroita/tietoja kerkeä vaihtamaan, kunhan nyt vain pussaillaan. Sitten jossain vaiheessa otetaan lisää juotavaa ja ei välttämättä nähdä enää koskaan. Se on HIENOA.
En kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi ollut kyseisen jäbäleissönin kanssa valmis tähän. Asiat menivät pitkään todella hyvin ja oli todella kivaa ja olin jo valmis jättämään ne kaikki miehet kenen kanssa en ole vielä liannut lakanoita taakseni. Olin hetken aikaa valmis muuttamaan elämäni täysin toisen ihmisen takia. Niin. Onko se kuitenkaan sen tarkoitus?
Tämän vuoden aikana olen oppinut olemaan ymmärtämättä miehiä ja homoja. Hetero ystäväni valittavat aina siitä kuinka vastakkaista sukupuolta on vaikea lukea. Aijjaa, en ois ikinä uskonut! Vuosien ajan olen seurannut erästä ihmistä ja hänen seikkailujaan molemmissa pesissä. Näiden vuosien aikana olen kateellisena pohtinut, miten jollain voi aina lykästää ja mikä on onnellisen saamisen arvoitus.
Empiirisen tutkimukseni lopputuloksena onkin taito olla välittämättä. Kysymys ei ole siitä, että löytäisi välttämättä sen baarin komeimman tyypin itselleen seurakseen. Naama ei takaa osaamista, eikä ikä tuo aina varmuutta. Kysymys onkin vain siitä hienosta taidosta osata olla välittämättä. Mitä enemmän stressaa siitä, että "saanko mä tänään" ja/tai "keltä mä saan", sitä enemmän hukkaa mahdollisuuksia.
Kas, aurinko nousi.
